Kamera ei liikkunut kädessäni juurikaan - kyse oli korkeintaan milleistä - ja kamera löysin kuitenkin taempaa uuden tarkennuspisteen ja sumensi kaiken muun. Linssille piirtyi uusi näkymä pikkulehdistä ja kukkien nupuista. Ensimmäinen kuva oli kadonnut.

Näin kävi myös seuraavalla kerralla. Kameraa liikuttamatta katselin lumoutuneena kerta toisensa jälkeen vaihtuvaa kuvaa, kun edellisessä näkymässä terävänä piirtyneet hahmot sumenivat seuraavassa pois ja uudet yksityiskohdat ilmestyivät näkökenttään.

Havahduin ajatukseen, että katson elämääkin usein samalla tavalla kuin nyt kameran linssin läpi: Kiinnitän huomioni tilanteesta riippuen eri asioihin ja muu sumenee. Joskus näen vain sen mihin olen valinnut katseeni kohdistaa. Silloin tällöin tapahtuu jotakin, joka saa näkemään jonkin asian aivan uudessa valossa, esim. toisen ihmisen näkökulmasta. Ihmettelen kuinka en tuotakaan ole aikaisemmin tajunnut On niin vaikeaa nähdä ja ymmärtää koko kuvaa. On helpompi sumentaa häiritsevät yksityiskohdat pois. Ne eivät kuitenkaan katoa kuvasta vaikka olisivatkin hävinneet taustalle.

 
Kameran luodessa erilaisia näkymiä eteeni eri etäisyyksille tarkentaessaan, tuli äskeinen laulukin mieleeni.  ...kuulee puhuttavan "uskon silmälaseistakin". Kuvittelen nämä uskon ja rukouksen silmälasit niin avariksi, että niiden kautta pystyy myös näkemään asioita muidenkin kuin itsensä näkökulmista, pystyy välillä katsomaan silmillä itkevän, silmillä nauravan, silmillä sokean, silmillä väliinputoajan ja joskus - jos Jumala suo - niin myös silmillä Jumalan niin kuin Hän meidät ja tilanteet näkee. Joskus Jumala tosin antaa meidän nähdä asioita vain kerroksittain ja näyttää meille selkeänä ja terävänä vain osan asioista, juuri niin paljon kuin kulloinkin Hän tietää meidän kestävän. Osaisimmepa tarttua rukouksen silmälaseihin usein ja heittäytyä sen vietäväksi mitä niiden kautta katsottuna näemme.

Hämmästyneenä jään pitelemään kameraa käsissäni ihmetellen sitä kuinka paljon se puhui.