maanantai, 26. lokakuu 2009
Päivällä oli satanut. Kävelin bussipysäkiltä kotiin omissa ajatuksissani, kun yhtäkkiä huomasin kävelytietä ylittävän tavallista isomman etanan. Sillä oli tosi kova kiire ollakseen etana. Ajattelin, että voisin ihan yhtä hyvin nostaa etanan tien toiseen reunaan ja nopeuttaa sen matkaa. Sitä paitsi joku voisi astua sen päälle tai ajaa sen yli polkupyörällä tai mopolla. Se ei se ollut keskellä tietä turvassa. Tartuin Entti-etanaa kotelosta kiinni siirtääkseni sen kostealle nurmikolle. Etana vetäytyi äkkiä kippuralle piiloon kuoren sisään ilmiselvästi kovin kauhuissaan. En ollut tarkoittanut pelottaa sitä pois kuorensa sisään - halusin vain että se olisi turvassa. Entti ei tietenkään voinut tietää aikeistani kun ei ollut tajunnut hetkeä aikaisemmin vaarassakaan olevansa. Entillä ei ollut aikomustakaan tulla ulos kuoren sisältä ja se oli muuttunut kuin elottomaksi kiveksi. Varmasti suojassa kuorensa alla se toivoi minun menevän pois. Katselin Entiksi kutsumaani etanaa ja etanan tarina alkoi elää.
Minä olin niin erilainen kuin etana. Olin niin kovin paljon suurempi kuin Entti, eikä se ymmärtänyt kieltäni tai eleitäni. Se ei myöskään tiennyt mitä ojennettu käsi tarkoittaa. Pelästytin sen pahanpäiväisesti tarttumalla sen kuoreen, vaikka ojensinkin kättäni etana-parkaa kohti vain auttaakseni ja pelastaakseni sen. Kuinka etana olisi voinut tietää etten aijo satuttaa sitä, eihän se tuntenut minua ollenkaan ja en totisesti puhunut hänen kieltään. Kosketukseni tuntui vieraalta, sillä minä en ollut etana. Jospa olisinkin osannut etanan kieltä ja ollut samalla tasolla kuin se, niin sen ei olisi tarvinnut pelätä eikä vetäytyä kuoren alle. Ehkä se silloin olisi ymmärtänyt, että halusin vain hyvää sille.
Jossakin Joku veti monta yhtäläisyysviivaa. Ajattelin sitä kuinka Jumalakin varmasti juuri näistä syistä tuli ihmiseksi. Että saisi kerrottua rakastamilleen ihmislapsille heidän omalla kielellään, ettei heidän tarvitse pelätä, sillä Jumala haluaa heidän parastaan ja rakastaa heitä. Toinen ajatus, joka jäi pyörimään ajatuksiin koko päiväksi olivat ne kohtaamamme rakkaat ihmiset, joiden kieli, tapa toimia ja ajatella on niin kovin erilaista kuin miten kristityt monta kertaa puhuvat ja toimivat yrittäessään kutsua heitä seurakuntaan. Kuinka osaisimme suhtautua erilaisuuteen niin kuin Paavali, että olisimme "juutalaisille juutalainen ja kreikkalaisille kreikkalainen, jotta voittaisimme edes muutamia". Kuinka osaisimme ja suostuisimme kohtelemaan kohtaamiamme erilaisia ihmisiä niin, ettei heidän tarvitsisi suojautua etanankuoren alle siksi, etteivät he tunnista kieltä jota puhumme ja eleitä joita käytämme omakseen.
Katselin säikäyttämääni Entti-etanaa myötätuntoisesti ja lämmöllä, mutta ei Entti minun aikeistani edelleenkään mitään ymmärtänyt ja pysyi piilossaan. Olin sen kuitenkin varovasti siirtänyt vihreälle nurmikolle ojan pientareelle parempaan turvaan kuin missä Entti oli ollut ennen kohtaamistamme. Aikanaan se ryömisi ulos piilostaan ja jatkaisi elämäänsä autuaan tietämättömänä vaarallisista seikkailuistaan keskellä tietä ja varmaankin pitäen minua suurimpana vaarana, jonka kynsistä se oli juuri ja juuri paennut.
